ARVOSTELU | Marvel Tōkon: Fighting Souls
// Sonyn ja Arc System Worksin yhteinen supersankarimätkintä on näyttävä oodi ryhmätyön voimalle, vaikkakin sen pelitila-anti jää otteissaan varovaiselle tasolle.
Marvel-mätön uljas paluu?
Vuosi sitten kesällä tapahtunut Marvel Tōkon: Fighting Soulsin paljastus oli useallakin tapaa päräyttävä asia. Ensinnäkin oli virkistävää nähdä, että Sonyn kaltainen laitevalmistaja oli päätynyt lyöttäytymään yhteistyöhön Guilty Gearin kaltaisista näyttävistä taistelupeleistä tunnetun Arc System Worksin kanssa luodakseen uuden pelin tunnetusti hyvin vaativassa genressä. Koska kehitykseen valikoitui nimenomaan vielä myös taistelupeli Marvel-teemalla, oli julkistus käytännössä samalla julistus siitä, että rakastetut Marvel vs. Capcom -pelit saisivat viimein ansaitsemansa ison profiilin henkisen seuraajan.
Uudesta kehittäjästä huolimatta Marvel Tōkon: Fighting Soulsia onkin heti hankalaa olla vertailematta Capcomin Marvel-luomuksiin. Tunnettujen hahmojen käyttämisen ohella myös Marvel Tōkonin tapauksessa kyseessä on niin sanottu tag-tyyppinen taistelupeli, jossa kahden yksittäisen taistelijan sijaan toisistaan ottavat kerralla mittaa kaksi kokonaista taistelijaryhmää. Huomattava ero edeltäjin tulee kuitenkin jo ilmi taistelijaryhmien koossa, sillä tag-peleissä yleisesti nähty kolmen tai kahden hahmon samanaikainen hallinta on laajennettu kattamaan nyt peräti neljä taistelijaa kerralla.
Kaaosta odotettavissa?
Neljän hahmon taistelutiimit kuulostavat reseptiltä melkoiselle sekamelskalle, mutta Arc System Works on löytänyt mielenkiintoisen tavan hallita ideaa. Perinteisissä otteluissa kaikki tiimiin valitut hahmot eivät ensinnäkään ole heti matsin alussa käytössä, vaan ryhmä saavuttaa täyden koon jäsennellymmin kamppailun tuoksinnassa. Ryhmä jakaa otteluissa myös yhden ja saman elinvoimapalkin, jolloin neljän hahmon täyden taitamisen sijaan taisteluissa voi keskittyä parin tai jopa yhdenkin taistelijan käyttöön muiden toimittaessa enemmän yksittäisiä häiriöiskuja suorittavien tukihahmojen virkaa.
Tyyli voi vaatia jonkin verran aivojen uudelleenkalibrointia perinteisestä taistelupelaamisesta, mutta se itsessään jo tarkoittaa, että ottelemiseen on saatu osaksi kohtalaisen uniikki rytminsä. Ratkaisulla on selvästi haettu myös joustavuutta pelikokemukseen, sillä vapaaehtoisesti hyödynnettävissä olevat kerrokset antavat kohtalaisesti työkaluja kokeneemmille taistelupelipelaajille hioa kamppailurutiineitaan, kun taas satunnaiset mättäjät voivat keskittyä muutamien perusteiden hallintaan.
Aina peruskontrolleissa asti on ylipäätänsä nähtävissä, että niin Marvel-teema kuin Sonyn läsnäolo ovat ajaneet tavoittelemaan pelistä lähestyttävämpää laajemmalle yleisölle. Taistelupeleissä viime vuosina yleistynyt mahdollisuus niputtaa yhteen automaattisia hyökkäysketjuja on rakennettu osaksi nyt esimerkiksiä jokaista kolmea perushyökkäysnappia, ja erikoistaitojen käyttö on sekin pyritty rajaamaan ihan vain napin tai parin painallukseen. Klassisempia neljännesympyräliikkeiden käyttöä tuetaan kyllä edelleen – tämäkin tieto on vain vähän piilotettu satunnaispelaajaystävällisemmän esillepanon alle.
Supersankarihupia kaikille?
Periaatteessa kuka tahansa voi tosiaan poimia Marvel Tōkonin peluuseen ja saada siinä kylmiltäänkin ainakin jotain näyttävää aikaiseksi. Se ei silti tarkoita, että peli olisi hauska puhtaasti vain helppojen hyökkäysketjujen varassa. Iskujen ajoittamisen, avaamisen ja torjumisen kaltaiset asiat täytyy Tōkoninkin tapauksessa oppia ainakin jotenkin tietoisesti hallitsemaan, jos supersankarimätön kanssa haluaa viettää aikaa muutenkin kuin vain parin illanistujaisen verran.
Suurimman aikasyöpön virkaa Marvel Tōkonissa ajaa taistelupeligenrelle tyypillisesti kilpailullinen nettipelaaminen ja näin siis omien kamppailutaitojen alituinen viilaaminen sekä haastaminen. Yksinpelimahdollisuuksiakin kyllä löytyy ja niihin on pantu kieltämättä jopa vähän enemmän ajatusta kuin monissa suoraviivaisemmissa kilpailijoissa. Yksinpeleillään melkoisen maineen itselleen rakentaneen Sonyn mukanaolon myötä olisin toivonut kuitenkin, että Tōkonin kanssa Arc System Works olisi päästänyt pelitilojen kanssa huomattavasti luovemman otteen valloilleen. Näin ei valitettavasti ole päässyt käymään.
Pelin tarinakeskeisempää tarjontaa edustaa Episode-nimellä kulkeva pelitila. Sen kautta tarjolla on koettavaksi viisi sarjakuvamaisella kerronnalla varustettua pikaista maailmanpelastustarinaa, joissa kukin pelin supersankari- ja pahishahmo saa oman tilaisuutensa osoittaa erikoisuutensa. Näin nuutuneiden Marvel-elokuvien aikakautena Episode-tilan parasta antia onkin se, miten se pääsee muistuttamaan kaikesta siitä lennokkaammasta energiasta, mitä Marvelin sarjakuvien puolella on tarjoiltu vuosikymmenten ajan.
Hirveästi mitään pelillistä hupia Episode-moodilla ei ole kuitenkaan tarjolla. Kukin tarina sisältää kourallisesta juonipätkien lomaan heitettyjä taisteluita, mutta ne on toteutettu niin innottoman suoraviivaisesti, että nekin olisivat saaneet yhtä hyvin olla vain välipätkiä. Pahimmillaan pääosa tarinataistoista vilahtaa silmien ohi jopa niinkin nopealla tahdilla, etteivät ne juuri onnistu toimimaan edes pelin perusideoiden opettajina.
Tarinapuolen ohella tarjolla on niin eräänlainen Tōkonin oma arcade-tyypin pelitila kuin selvytymistila, joihin on esitelty hieman erityisempiä käänteitä vaihtoehtoisilla reittivalinnoilla ja vähän jopa roguelike-henkisellä taistelijaryhmän voimistamiselle. Molemmissa näissä lisät jäävät silti enemmän pintapuolisiksi koristeiksi kuin oikeasti kokemuksia pidempiaikaiseksi huviksi laajentaviksi oivalluksiksi, miksi niidenkään parissa aikaa ei mitenkään järisyttäviä määriä tule vietettyä.
Erikoisimpana vetona Tōkonin pelitila-antia on onnistuttu rikastamaan niin yksin- kuin moninpeluuta tukevalla Arcadia Rumblella. Ydinajatus sen takana on mainio, sillä se käytännössä toimii bilepelihenkisempänä tapana lähestyä taistelupelaamista kytkemällä taistelut osaksi rennompaa kolmiulotteisessa leikkikentässä tapahtuvaa voimien keruuta ja muiden pelaajen härnäämistä. Idea on oikeasti niin mainio, että toivoisin näkeväni taistelupeleissä vastaisuudessakin jotain sen kaltaista leppoisampaakin viihdykettä. Toteutuksen täytyy tosin vain olla parempi kuin Tōkonissa, sillä huikeasta potentiaalista huolimatta tila on jäänyt todella kankeaksi pelata, ja näin kokonaispaketin osalta enemmän tuskastuttavaksi kuin oikeasti ilahduttavaksi lisukkeeksi.
Mutta tyyliä piisaa?
Pettymykseksi jääneestä sisältöannista huolimatta aikani Marvel Tōkon: Fighting Soulsin parissa on ehdottomasti ollut silti antoisa. Sen erikoinen tag-tyylin toiminta vaatii totuttelua aina automaattikombojen huomioimista myöten, sillä vuosien edestä taistelupelejä pelanneena koin muutamien lähestyttävämpien ominaisuuksien tehneen pelin opettelusta jopa uhkaavan kaavamaista. Kun usean hahmon samanaikaisen käytön mahdollisuuksista alkoi kuitenkin päästä jyvälle, on supersankarimättämiseen ollut ilo uppoutua. Paljon asian suhteen tekee totta kai vielä upea audiovisuaalinen tyyli, joka ei korvaa millään Marvel vs. Capcom -pelien vieläkin överimpää toiminnallisempaa otetta, mutta se toimii sentään asiallisena kompromissina.
Panu Saarenoja
24.8.2026
Marvel Tōkon: Fighting Souls
Kehittäjä: Arc System Works
Julkaisija: Sony Interactive Entertainment
Alustat: PS5 (testattu), Win
Julkaisupäivä: 6.8.2026
Lue Peliuutistoimiston arvosteluista lisää tästä.